Yöunet jäivät siis taas kerran lyhyiksi. Emme kuitenkaan antaneet sen haitata, sillä edessä oli 12 päivän safariseikkailu Tansaniassa ja Keniassa. Tulisimme käymään Tansanian puolella Tarangiressa, Lake Manyarassa, Ngorongorossa ja Serengetissä. Kenian puolella vierailemme Masai Marassa, Lake Nakurussa ja Samburussa. Aamiaisen jälkeen menimme aulaan odottamaan oppaamme saapumista. Safarille lähtemistä oltiin siirretty tunnilla myöhäisemmäksi meidän myöhäisen saapumisemme vuoksi. Olisimme tosin olleet valmiita lähtemään jo alkuperäisen aikataulun mukaisesti, mutta emme kuitenkaan kovin kauaa joutuneet odottamaan, kun meitä tultiin hotellilta jo hakemaan. Aluksi käytiin perusasiat läpi ja sitten meidän piti maksaa jälkimmäinen puolisko safarin hinnasta (ensimmäinen puolikas oltiin maksettu jo varauksen yhteydessä). Maksun jälkeen lähdimme kohti Tarangiren kansallispuostoa, joka on kuuluisa erityisesti suurista norsulaumoista. Emme kuitenkaan päässet montaa kilometriä eteenpäin, kun meidät soitettiin takaisin. Maksun kanssa oli kuulemma ongelmia. Takaisin ja uusi yritys maksun kanssa, ja liikkeelle. Sama kuitenkin toistui uudelleen ja jouduimme palaamaan vielä uudemman kerran. Kolmannella kerralla pääsimme viimein toden teolla matkalle kohti Tarangiren kansallispuistoa. Lyhyt pysähdys marketissa, josta yritimme löytää taskulamppua. Ei löytynyt, mutta eipä sitä lopulta oikeastaan olisi tarvinnutkaan.

Menomatkamme Tarangiren kansallispuistoon sujui hyvin verkkaisesti. Todella moni safarijeeppi ohitti meidät ja ajoi reilusti kovempaa kuin me. Meidän vauhtimme oli ehkä 50 km/h (mittari ei toiminut) ja muiden 100 km/h. Ero oli siis todella iso. Ihmettelimme ääneen asiaa, johon kuskimme totesi, että hän ajaa niin kovaa kuin nopeusrajoitusten mukaan on mahdollista ajaa. Muut ajoivat hänen mukaansa ylinopeutta. Kuskimme mukaan alhaisset rajoitukset johtuvat siitä, että tiellä saattaa olla eläimiä ja kovempaa ajaessa riski niihin törmäämiseen kasvaa. Meidän mielestämme nopeusrajoitukset olivat todellisuudessa ison osan ajasta korkeammat, mutta laskivat aina kylien läheisyydessä. No, eipä asia kovin paljoa vaivannut, ihan hauska oli katsoa maisemia ja ihmetellä. Maisemat olivat nimittäin yllättävän erilaisia. Ugandassa oi vehreää, naapurimaassa Tansaniassa sen sijaan yllättävän karua. Tiet olivat Tansaniassa paljon paremmassa kunnossa kuin Ugandassa.

Tarangiren kansallispuistossa

Tarangiren kansallispuisto oli yllättävänkin karu ja kuiva, vaikka olimme toki lukeneet siitä etukäteen. Olimme varanneet puistoon aikaa vain yhden safariajon, joka kuitenkin kesti puoliltapäivin iltaan saakka. Mielestämme se oli Tarangiren kansallispuistoon riittävästi. Puisto oli ja on käymisen arvoinen, jos vierailee Pohjois-Tansaniassa, mutta vain Tarangiren kansallispuistoa varten matkaa ei ehkä kannata tehdä.

Tarangiren kansallispuitossa sanotaan olevan mahdollista nähdä norsujen lisäksi afrikanpuhveleita, seeproja, gnuuantilooppeja, kirahveja, impaloita, lehmäantilooppeja (hartebeest), hirviantilooppeja (eland), gaselleja, virtahepoja, leijonia, vervetapinoita ja hyeenoja. Lisäksi puistossa sanotaan asuvan harvinaisena pytoneja, keihäsantilooppeja (oryx), kirahviantilooppeja (generuk), leopardeja, gepardeja ja jopa villikoiria, mutta näitä harvinaisempia lajeja on käytännössä todella hankalaa nähdä.

Eläimien lisäksi Tarangiren kansallispuistossa on myös eräs kiinnostava puulaji, nimittäin apinanleipäpuu (baobab). Apinanleipäpuu kuuluu ehdottomasti siihen klassiseen mielikuvien savannimaisemaan, mutta se on myös biologisesti mielenkiintoinen, sillä sen tilavuudesta jopa 80 % voi olla vettä. Apinanleipäpuun ikää ei voi määrittää, koska siinä ei ole kasvurenkaita, joista puun iän pystyy yleensä määrittämään. Lisäksi apinanleipäpuu nähdään usein täysin lehdettömänä, sillä se pudottaa lehtensä kuivan kauden alettua.

Me onnistuimme näkemään seeproja, kirahveja, impaloita, gnuantilooppeja ja vervetapinoita. Näimme myös vilauksenleijonasta, mutta se oli puskassa päiväunilla. Edellä mainittuja harvinaisempia antilooppeja emme vielä Tarangiressa nähneet.

Kun menimme taukopaikalle syömään eväitä, oli siellä paljon vervet-apinoita. Kun oppaamme lähti käymään vessassa, tulivat apinat aggressiivisiksi ja itse asiassa yksi varasti Marikan eväsleivän. Kun oppaamme tuli takaisin, muuttui apinoiden käytös täysin. Ne eivät enää tulleet lainkaan lähelle eivätkä olleet lainkaan aggressiivisia. Todennäköisesti tämä johtui ihonväristä, valkonaamoja kohtaan apinat ovat oppineet heidän voivan olla aggressiivisia, mutta mustaihoisen oppaan ollessa paikalla, ne eivät enää uskalla. Vervetapinoista ei kuulemma ole vaaraa ihmisille, mutta paviaanit olisivat toinen juttu; ne ovat vaarallisia.