Jos meidän matka tähän asti oli sisältänyt erilaisia odottamattomia tapahtumia, ei viimeinenkään päivä Ugandassa ollut poikkeus. Olimme Queen Elisabethin kansallispuiston liepeillä ja meillä oli pitkä ajomatka lentokentälle.

Oppaamme Charles kysyi meiltä, että mitä haluamme tehdä viimeisenä aamupäivänä ennen lentoasemalle lähtöä, kiinnostaako esimerkiksi teeviljelmät? Vastasimme, että eipä oikeastaan, vaan erityisesti eläimien näkeminen kiinnostaisi. Lentokentällä pitää olla klo 17, mutta jos on aikaa, haluaisimme käyttää sen eläimiä katsellen. Niinpä päädyimme ajamaan kansallispuiston reunalla edeten hiljalleen kohti Entebbeä.

Charles halusi näyttää meille vielä Ugandan kuuluisaa järvialuetta. Erityisesti kävimme ihailemassa Lake Bunyonyia. Niinpä teimme ylimääräisen koukkauksen, mutta ihan kauniita järvimaisemat olivat. Lisäksi pysähtyessämme Lake Bunyonyin kohdalla, Charles otti taskustaan 5 000 shillingin setelin ja kertoi, että setelin kuva oli juuri kyseisestä maisemasta. Kieltämättä olivat aika lailla yksi yhteen. Lounasta pysähdyttiin syömään noin puoliltapäivin. Juuri ennen lounaspaikkaamme oli kyltti: Entebbe 335 km. Huolestuimme todella, miten tällä 60 kilometrin tuntivauhdilla ehdimme ajoissa? Lounaan jälkeen Charles kävi hoitamassa jonkin meillä epäselväksi jääneen asian pankissa, joka kesti puolituntia.

Lähdimme taas kohti lentokenttää. Vauhtimme oli todella hidas, koska tien kunto oli surkea. Asfaltti puuttui isosta osasta tietä ja reikiä oli joka puolella. Lopulta kuitenkin tie muuttui hyväkuntoiseksi ja ajoimme pelottavankin kovaa ja teimme hurjia ohituksia. Kylien kohdella jouduimme aina ruuhkan vuoksi hiljentämään.

Jossain vaiheessa tajusimme, emme tule ehtimään lennolle. Laskimme nimittäin, että vaikka pääsisimme ajamaan ilman ruuhkia, emme tulisi ehtimään siltikään. Kampalaan saavuttuamme, josta matkaa Entebben lentokentälle on 30 km, kello oli jo niin paljon, että meidän olisi pitänyt olla ajat sitten kentällä. Kampalasta Entebbeen pääsimme ajamaan tullitietä ja kaasu oli koko ajan pohjassa. Kirjaimellisesti, ajoimme niin kovaa kuin auto kulki. Tuon pikapätkän ansiosta olimme lentoasemalla 15 minuuttia ennen koneen lähtöä. Elättelimme kuitenkin vielä toivoa, että lento olisi ehkä myöhässä. Lähteehän lennot myöhässä Euroopassakin, niin eiköhän ne vähintään yhtä usein ole myöhässä täällä?

Lentokentälle pääsi vain lentolippua näyttämällä. Aika pian selvisi, että lento ei ollut myöhässä eikä meillä tietenkään ollut mitään toivoa ehtiä siihen. Vaihtoehtoisia reittejä ryhdyttiin selvittämään, kuulemma aamulla pääsee. Mutta se ei meille oikein kävisi, sillä meillä oli sovittu kuljetus Kilimanjaron lentokentältä Arushaan illalla ja safarimme piti alkaa hotellilta aamulla. Lopulta henkilökunta ymmärsi tilanteen ja ratkaisu löytyi, myöhään illalla menisi vielä lento Sansibarin kautta Arushaan ja lennon hintakin oli vain noin 60 euroa.

Ostettiin liput tyytyväisenä ja päästiin kuin päästiinkin Arushaan, ja myös kuljetus saatiin lyhyellä varotusajalla muutettua. Jälleen kerran oltiin äärettömän väsyneitä, jota lisäsi tietoisuus vain muutaman tunnin unista. Siitä huolimatta olimme todella onnellisia, miten hieno seikkailu meillä huomenna alkaakaan!

Lopuksi voisi todeta, että meillä oli Ugandassa viettämämme kolmen päivän aikana enemmän vastoinkäymisiä kuin kaikilla muilla matkoillamme yhteensä. Ja olemme sentään matkustaneet aika paljon! Kuitenkaan Uganda itsessään maana ei ollut missään tapauksessa negatiivinen kokemus, vaan päinvastoin ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja maa tarjoaa myös monipuolisia luontokokemuksia. Niinpä aiomme vierailla Ugandassa uudestaan syys-lokakuisella pidemmällä Afrikkaan suuntautuvalla matkallamme. Silloin tavoitteenamme on nähdä puuhun kiipeäviä leijonia sekä viettää kokonainen päivä simpanssiryhmän toimintaa katsellen.