Olimme odottaneet Hermanusretkeämme innolla. Hermanus itsessään on viihtyisä pikkukaupunki, jossa asuu hieman yli 10 000 asukasta. Harva kuitenkaan jaksaa ajaa sinne 115 km Kapkaupungista ainostaan kaupungin itsensä vuoksi. Sen sijaan Hermanuksen suurin viehätys lienee valaat, joita rantakalliolta voi nähdä kesäkuulta aina joulukuun alkupuolella saakka. Me olimme liikkeellä syyskuun puolivälissä, joten ajan piti olla varsin otollinen valaiden katseluun.

Silmiinpistävää Hermanuksen lähellä oli myös suuren elintasoerot. Ensin katselimme todella masentavan näköistä townshipia (slummi), jonka vieressä oli todella hulppeita isoja omakotitaloja paksuine ja korkeine aitoineen. Aivan helposti emme löytäneet oikeaa rantaa, mutta turisti-infosta saimme kuitenkin ohjeet, joilla oikea ranta löytyi.

Etelä-Afrikassa parkkeeraukseen liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Parkkipaikoilla keskustojen lähellä ja turistialueiden ympäristössä on pysäköinninvalvojia, jotka pitävät silmällä parkkeerattuja autoja. Jossain paikoissa he olivat virallisiempia neonkeltaisine huomioliiveineen ja jossain paikoissa valvojien vaatetus ei poikennut tavallisen kadunmiehen vaatetuksesta. Käytännön eroa ei mielestämme virallisten ja epävirallisten valvojien välillä ollut. Yleensä parkkeerauksen jälkeen he tulivat sanomaan, että pitävät silmällä autoa ja sitten, kun palasi autolle, hw odottivat pientä palkkiota. Meille ei täysin missään vaiheessa selvinnyt, olisiko summa pitänyt mitoittaa parkkiajan pituuden mukaan, mutta me annoimme useimmiten parkkiajasta riippumatta muutaman euron.

Hermanuksesta löytämällämme parkkipaikalla ei näkynyt pysäköinninvalvojaa, mutta päätimme siitä huolimatta parkkeerata automme ja lähteä syömään aamiaista läheiseen ravintolaan. Sen jälkeen siirryimme rannalle ja tosiaankin: heti rannalle päästyämme näimme valaan nousevan pintaan melko lähellä rantaa. Rannalla oli valasvahti, joka puhalsi pilliin aina, kun näki valaan. Hän kuitenkin siirtyi muualle melko pian meidän saavuttuamme ja me jäimme paikoillemme ihailemaan valaita. Olimme hieman epävarmoja, olisiko parkkeerauksesta pitänyt maksaa jotain, joten lähdin katsomaan tilanteen. Parkkipaikalla odottikin ikävä yllätys, sillä autolle päästyääni huomasin, että autoon oli unohtunut valot päälle.

Ja niinhän siinä oli käynyt, että auton akku oli tyhjentynyt täysin. Pysäköinninvalvoja oli tällä välissä ehtinyt paikalle ja totesi ihmetelleensä, että autossa oli valot päällä, mutta ei hän tietenkään ollut asialle mitään voinut tehdä. Yritimme hänen ja erään ohikulkijan avustuksella työntää autoa ja saada sitä sillä tavalla käyntiin, mutta se ei valitettavasti onnistunut.

Ajattelimme, että kaapeleilla käynnistäminen olisi ainoa keino. Omassa autossamme niitä ei ollut eikä ollut meitä auttaneen ohikulkijan autossa. Pysäköinninvalvoja sanoi, että hänen jollain tutulla saattaisi olla ja hän lupasi lähteä katsomaan. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän palasi eikä valitettavasti ollut löytänyt kaapeleita. Hän sanoi, että lähettyvillä on kauppa, jossa sellaiset saattaisi löytää ja niinpä lähdimme hänen johdollaan käymään kyseisessä kaupassa. Ja kuinka ollakaan kyseisestä kaupasta löytyi kaapelit; ehkä saisimme automme käyntiin.

Ja saimmehan me. Kiitimme ohikulkijaa, joka selvästi oli ns. paremmin toimeentuleva ja annoimme pysäköinninvalvojalle hyvän palkkion hänen avustaan, hän näytti olevan tähän enemmän kuin tyytyväinen. Ajalelimme hetken autolla, ja rantatielle palattuemma näimme valaan hyppäävän aivan rannikon lähellä veden pinnan yläpuolelle! Marika lähti vielä kuvaamaan valaita ja minä päätin jatkaa autolla ajelua, jotta auton akku latautuisi täyteen. Kovin kauaa Marika ei valaita ehtinyt kuvata ennen kuin alkoi sataa kaatamalla, ja Marikakin malttoi palata takaisin autolle.

Hermanuksessa pääsee tosiaankin näkemään valaita helposti aivan rannikolta. Me näimme etelänmustavalasemon ja -poikasen uivan rannan poukamassa, poikanen innostui välillä tekemään hyppäyksiä pintaan. Kiikareitakaan ei tälle valasretkelle tarvita, meilläkään ei kiikaireita mukana ollut.