Nukuimme yön jostakin syystä todella huonosti, vaikka sängyssä tai casassa muutenkaan ei ollut mitään vikaa. Tästä huolimatta halusimme pitää kiinni suunnitelmastamme ja suunnata Topes de Collantesin kansallispuistoon, joka sijaitsee 15km päässä Trinidadista länteen. Normaaliin tapaan matka toteutettiin taksilla, jonka saimme varattua kätevästi casamme kautta. Jälleen hinnaksi sovittiin 30 CUC, taksi veisi meidät puistoon ja jäisi odottamaan meitä, kun käymme Salto de Caburn -vesiputouksella. Suunnitelma kuulosti hyvältä. Koska reitti vesiputoukselle oli aika lyhyt, 4km, otimme molemmat vain 0,5 litraa vettä mukaan.

Matka puistoon meni mukavasti. Arvioimme kuljettajan kanssa, että käyttäisimme aikaa n. 2,5 tuntia. Kuljettaja kertoi, että pääsyliput maksavat 10 CUC ja ne voi ostaa 1 kilometrin ja todella jyrkän alamäen päätteeksi, kun reitti siirtyy syvemmälle metsään. Tämä ei kuitenkaan ei nykyään enää pitänytkään paikkaansa. Lippuja ei enää myytykään alhaalla, vaan ne olisi pitänyt ostaa jo ylhäältä. Koju siellä edelleen oli ja siellä oli kaksi työntekijää tarkistamassa pääsylippuja. Olimme hieman harmissamme ja yritimme selvitä puhumalla, mutta ei onnistunut. Käännyimme sitten takaisin ostamaan lippuja ylhäältä. Vastaan tuli pariskunta, joka puhui englannin lisäksi erinomaista espanjaa. Heilläkään ei ollut pääsylippuja, mutta he halusivat kuitenkin yrittää, josko pääsisivät sisälle ilman, että heidän pitäisi kivuta uuvuttava uudelleen ylämäki ylös. Päätimme kääntyä takaisin ja palata vielä heidän kanssaan ja puhua itsellemme liput alhaalla. Ajattelimme, että ehkä espanjan taidosta olisi apua. Mutta ei, se ei onnistunut. Niinpä lähdimme kaikki neljä takaisin ylös ostamaan lippuja. Myyntikäytännön muutos on ilmeisesti tapahtunut vain vähän aikaa sitten, sillä käännyttyämme takaisin ylämäkeen meitä vastaan tuli kaksi muutakin pariskuntaa (australialainen ja saksalainen), jotka hekin olivat vasta menossa ostamaan lippuja.

Uuvuttavan kipuamisen jälkeen alkoi mietityttää, että mitenköhän raskas ja uuvuttava reitti tulee olemaan ottaen huomioon minimaaliset yöunet ja veden vähäisen määrän. Sen jälkeen, kun saimme liput, matka alkoi sujua kuitenkin hyvin. Olimme hieman pelänneet, että turisteja olisi paljon, mutta onneksi näimme vain muutamia turisteja koko kansallispuistossa olomme aikana. Olimme lukeneet, että Salto de Caburn -vesiputouksen läheltä olisi mahdollisuus patikoida Salto Vega Grande -vesiputoukselle. Reittiä on kuitenkin kuvailtu hankalaksi ja sellaiseksi, että siihen tarvitsisi oppaan. Aiemmin alkumatkan aikana tapaamamme australialaispariskunta kertoi, että heillä olisi aikomus päästä menemään toisellekin vesiputoukselle ja saksalaispariskunnan mukaan hekin harkitsevat asiaa. Pian huomasimme mekin, että harkitsimme asiaa tosissamme. Saavuimme Salto de Caburn -vesiputoukselle. Se oli kaunis ja sitä oli ihailemassa vain muutama turisti. Istuskelimme alas, huilasimme ja joimme hieman vettä. Putouksen alla pystyi myös uimaan viilentävässä vedessä.

Tämän jälkeen piti sitten lopullisesti päättää, että lähdemmekö australialaispariskunnan matkaan etsimään toista vesiputousta. Mietimme, että tällöin emme ehtisi taksille ajoissa, mutta toisaalta ehkä se ei olisi vakavaa. Edelleen mietimme, että jos reittiin nyt tulee pieni lisäys, niin ehkä se ei loputtoman raskasta olisi, sillä molemmilta vesiputouksilta on pois puistosta yhtä pitkä 4 km reitti. Yhtäkkiä huomasimme, että olimme päättäneet lähteä etsimään toista vesiputousta.

Arviomme reitin vaativuudesta osoittautui täysin vääräksi. Ensinnäkin pelkkä suunnistus osoittautui todella vaikeaksi. Reitillä piti myös tallustella sadan metrin matka lujaa virtaavassa koskessa, jossa vesi ylettyi lähes reidenkorkeudelle. Luonnollisesti kivet joen pohjassa olivat erittäin liukkaita. Tässä vaiheessa jo mietimme, että oliko virhe lähteä seikkailemaan toiselle putoukselle. Pääsimme koskesta kuitenkin lähes kuivana pois. Mutta tämän jälkeen alkoi todella raskas usean kilometrin vaellus. Lisäksi meidän juomavetemme alkoi huveta. Sitten pitkälti toista tuntia jyrkkiä nousuja käveltyämme tulimme viimein Salto Vega Grande -vesiputoukselle.

Putouksille saapuessamme siellä oli kansallispuiston työntekijä, joka vaati 10 CUC maksua, jos haluaisimme jatkaa matkaa muuhun suuntaan kuin takaisinpäin. Australialaispariskunta ei alkuun hyväksynyt maksua lainkaan ja he pitkään kinasivat siitä, mutta hyväksyivät maksun lopulta.

Salto Vega Grande oli mielestämme vielä kauniimpi kuin Salto de Caburn. Myös sen juurella oli mahdollisuus uida, joten siinä mielessä vierailu oli onnistunut. Todella raskas retkemme kuitenkin oli.  Huomasimme, että meidän olisi pitänyt nyt jo olla takaisin parkkipaikalla, jossa taksi meitä odotti. Lisäksi oli selvää, että emme jaksaisi tai pystyisi palaamaan samaa reittiä takaisin. Meidän oli siis käveltävä lyhin reitti pois vesiputoukselta.

Pyysimme meitä rahastaneelta kansallispuiston työntekijältä apua. Mietimme, olisiko mahdollista saada casaan yhteys, joka puolestaan voisi ilmoittaa taksille. Työntekijä kertoi, että se saattaisi onnistua. Meidän pitäisi mennä läheiselle tilalle, jossa pitäisi olla sellainen kuuluvuus, että pystyy soittamaan. Meillä sattui onneksi olemaan casamme nimi ylhäällä, sillä emme olisi sitä ulkoa muistaneet. Työntekijä lähti oppaaksemme. Tämä kävely alkoi heti pitkällä ja uuvuttavalla nousulla. Tässä vaiheessa olimme todella väsyneitä. Pitkän aikaa käveltyämme saavuimme viimein tilalle täysin uupuneina.

Tämän jälkeen tilan isäntä tuli keskustelemaan tilanteesta kanssamme. Hän lupasi soittaa meidän casaan 1 CUC maksusta. Hyväksyimme tämän ja asia saatiin järjestettyä. Hän kertoi mistä tulisimme pois kansallispuistosta, jos ja kun kuljemme lyhintä mahdollista reittiä ja emäntämme lupasi ilmoittaa paikan taksillemme.

Hieman epävarmoja suunnasta lähdimme kulkemaan reittiä, jonka puiston työntekijä oli meille opastanut. Näimme jossain vaiheessa turisteja tulevan vastaan toisesta suunnasta kuin sieltä, jonne meidän piti käsittääksemme mennä. Tämä aiheutti meissä hieman huolestuneisuutta. Jatkoimme kuitenkin matkaa. Olimme aivan puhki eikä meillä ollut enää vettä lainkaan jäljellä. Usean lisäkilometrin jälkeen alkoi näyttämään siltä, että olimme mahdollisesti pääsemässä pois puistosta. Ja niin siinä kävi, saavuimme aivan uupuneina toiselle parkkipaikalle, jossa taksimme meitä odotti. Kun pääsimme takaisin casalle ja ojensin kuskillemme 30 CUC, pudisteli hän päätään. Hän otti laskimen ja näppäili siihen luvun 45. Hyväksyimme hinnannousun, menihän meillä kansallispuistossa paljon sovittua kauemmin.

Casaan päästyämme joimme heti suuren määrän vettä ja huilasimme hetken. Lähdimme kuitenkin vielä kiertelemään ja katselemaan vanhaa kaupunkia. Otimme paljon kuvia vanhan kaupungin värikkäistä taloista ja kävimme juomassa yhdet drinkit: canchanchara, trinidadilainen drinkki, johon tulee hieman hunajaa, rommia, sitruunamehua ja vähän enemmän soodaa. Ja totta kai jäitä. Canchanchara osoittautui todella maukkaaksi!